Pitkästä aikaa töissä, oikeissa töissä, palkkatöissä. Jos on vuoden verran istunut hiekkalaatikon reunalla, vaihdellut muiden "kotiäitien" kanssa reseptejä ja keskustellut Reimatecin haalareiden kausiväreistä, niin ei ole ihme, että on hieman nihkeää astua takaisin työpaikan kiivaaseen oravanpyörään. Laukku täynnä papereita, jotka pitäisi saada johonkin järjestykseen. Työpaikkakin muutti sijaintia ja mulla on päässä vielä ne koordinaatit siitä vanhasta. Ei ihminen näin äkkiä sopeudu vaihtamaan kymmenen vuotta tehtyjä liikkeitä. Pitäisi kurssittaa itseään. Kurssi sopeutumisesta ja kurssi ruohonleikkuusta.

Ostin kaksi vuotta sitten ensimmäisen oman ruohonleikkurin. Ajattelin, että ostan kunnollisen. Olen aina mieltynyt niihin keltaisiin. Näyttävät minusta luotettavilta ja taitavat olla ruotsalaista alkuperää. Maksoi paljon ja myyjä kehui väkeväksi koneeksi. Ylpeänä kannoin koneen kotiin. En tiedä, voiko ruohonleikkaustaidot ruostua, mutta jälki on ollut hirveää avohakkuuta. Lapsuuden kuvat ajetusta tasaisesta nurmesta eivät vastaa nykypäivän tuloksia. Olen kokeillut erilaisia tekniikoita, ajanut eri suuntiin ja tehnyt monenlaisia kuvioita. Ei ole auttanut. Tulee raitaa ja pyörän kohdat jäävät pitkiksi. Mietin, mahtaakohan se olla liian painava tuohon nurmelle. Jospa tuo mun nurmikkoni on jotain hentoa laatua. Naapurin nurmi kyllä näyttää hyvälle. Sillä on punainen kone – liekö venäläinen. Väliaitakin kaadettiin viime keväänä.

Terv. Paatu